In English Auf Deutsch

Valovuosi

Ylöjärven lukion blogi

Arkisto -

Ajatuksia luovuttamisesta

Aika varmasti jokaisella on joskus ollut sellainen tunne, että ei vain jaksa, eikä jaksaisi enää sekuntiakaan. Tekisi mieli luovuttaa elämässä vaikeiden hetkien edessä ja lyödä hanskat tiskiin, koska tuntuu siltä, että mikään ei onnistu, kaikki on mahdotonta ja kaikki, mitä ympärillä näkyy, on vain enemmän ja enemmän epätoivoista. 

 

Muista, miksi on unelmia

Epätoivon hetkellä huomaa sen, miten alkaa kysellä itseltään samoja kysymyksiä toistuvasti: Miksi edes aloitin tämän? Mikä tässä on niin tärkeää, että jaksaisi tehdä töitä sen eteen? Mikä saa ihmisen uskomaan itseensä silloin, kun kukaan muu ei usko? Miksi luovuin edellisen kerran jostain tämän takia?  

Mutta näiden kysymysten avulla muistaa useasti ne syyt, miksi ylipäätään aloitti, ja jotenkin sen pienen voiman avulla jaksaa nostaa pään pystyyn ja jatkaa yrittämistä. Tässä kohtaa elämää ehkä muistaa sen, kuinka omia unelmia ei saavuteta unelmoimalla vaan tekemällä jotakin niiden eteen. Jos unelmasi ovat oikeasti merkityksellisiä sinulle, jaksat jatkaa töitä niiden edistämiseksi ja lopulta saavuttamiseksi.

Ihminen voi palaa loppuun, olla siinä vaiheessa, jossa aikoo luovuttaa tai vaikka mitä, mutta unelmat merkitsevät enemmän kuin se uupumus, sillä ne ovat syitä jatkaa eteenpäin eivätkä ne katoa. Ei kukaan ole ikinä luvannutkaan unelmien toteuttamisen olevan helppoa, sillä jos se olisi, kaikki tekisivät niin, eikä unelmilla olisi enää niin suurta merkitystä. 

 

(Internetistä voi löytää elämänohjeita sivukaupalla – luovuttamisestakin.)

 

Älä roiku menneessä

Vaikka aina sanotaan, että ikinä ei saisi luovuttaa, en voi kuitenkaan itse allekirjoittaa sitä, koska joissakin tapauksissa voi tehdä jotakin paljon hyödyllisempää jättämällä edellisen asian kesken. Täytyy kuitenkin tietää, millaisissa tilanteissa voi luovuttaa, sillä jos asia on sinulle erittäin tärkeä ja merkityksellinen ja luovutat sen suhteen, olet häviäjä. Mutta jos huomaat itsesi tekemässä jotakin, johon olet päätynyt, koska egosi ei vain kestänyt kieltäytyä siitä ja asia ei oikeasti ole tärkeä, niin luovu siitä, sillä silloin teet jotain, mikä ei hyödytä sinua itseäsi, mitään eikä ketään. 

 

 

Näissäkin tilanteissa, kun voisi luovuttaa, luovuttaminen voi tuntua vaikealta, koska olemme luoneet ympärillemme sellaisen kuvan, että luovuttaminen on noloa. Luovuttajana ehkä haluat valita itsellesi vain helpomman tien etkä tiedä, mitä haluat elämältäsi. Mutta jos kuljet sellaista tietä pitkin, mikä ei vie sinua minnekään, uskalla vaihtaa suuntaa ja tehdä sitä, mitä itse haluat, ja toteuta niin omia unelmiasi.

Tulet varmasti menestymään elämässäsi paremmin niillä asioilla, joista itse pidät ja joiden eteen olet halukas tekemään töitä, jopa niissä tilanteissa, kun ei vain jaksaisi. Ei kannata roikkua menneessä vaan mennä eteenpäin, koska lopputuloksena elät vain itseäsi varten ja omaa elämääsi, joten tee siitä sellainen kuin itse haluat sen olevan.

 

Julia Mustajärvi, 1. vuoden opiskelija

 

Abiristeilygallup: kymmenen kysymystä abeille

Lukion kolmas vuosi pyörähti käyntiin elokuussa 2018, ja nyt ollaan helmikuussa 2019. Se tarkoittaa sitä, että meistä abiturienteista suurin osa on päässyt lukulomalle! Takana ovat potkiaiset ja penkkarit. Hulinaviikon perjantaina vuorossa olikin sitten kauan odotettu Abiristeily.

Ohjelmaa on siis riittänyt niin, että ei tiedä missä välissä keritä lukemaan. Nyt onkin hyvä aika kysellä meidän ahkerilta abeilta fiiliksiä menneestä, tulevasta ja totta kai Abiristeilystä.

Haastateltavana minulla on neljä abia: Elviina Nurminen, joka käy lukion neljään vuoteen, Milla Hautala, jolla lukiotaipale loppuu ensi syksynä, sekä Sanni Maijala ja Aleksi Mäkiharju, joilla lukuloma on paraikaa käynnissä.

 

1. Miltä tuntuu, kun lukiota on jäljellä enää muutama kuukausi/vuosi/hieman yli puoli vuotta?

Sanni: Hyvältä tuntuu. Helpottaa, kun tietää, että nyt tämä loppuu.

Eepi: Mulla on vielä niin paljon jäljellä, että ei tunnu eroa viime kevääseen.

Milla: Aika sama kuin Eepillä, vaikka mulla onkin vähemmän jäljellä.

Aleksi: En käsitä oikein kokonaan, että kohta pitäis oikeesti elämällään tehä jotain.

 

2. Miten lukiotaipaleesi on tähän asti sujunut?

Sanni: Ihan hyvin on sujunut. Välillä on ollut stressaaviakin aikoja, mutta selvittiin kuitenkin. Olisi sen kolme vuotta voinut huonomminkin viettää.

Eepi: No ihan tarpeeksi hyvin.

Milla: Onhan se nyt sujunut.

Aleksi: Tasaista (ali)suorittamista.

 

3. Millaiset ovat tulevaisuudensuunnitelmasi?

Sanni: Ensin välivuosi ja sen aikana töitä. Sen jälkeen jatkosta ei niin tarkkaa tietoa. Jos löytyy kiinnostava paikka, niin opiskelemaan.

Eepi: Töitä nyt alkuun.

Milla: Sitä, mitä elämä tuo mukanaan.

Aleksi: Lentsikoita jee eli siis ensin opiskelen lentokonemekaanikoksi ja sitten menen armeijaan.

 

4. Millaisia odotuksia sinulla on abiristeilyn suhteen tai mitä odotat risseltä eniten?

Sanni: Että tulee kiva risteily ja pääsee viettämään vielä viimeisen kerran lukiokavereiden kanssa aikaa ennen kuin tiemme erkaantuvat.

Eepi: Biletystä ja hauskanpitoa.

Milla: Kavereiden kanssa juhlimista.

Aleksi: Pallomerta.

 

5. Aiotko pelata risserallia, ja jos aiot, niin mitkä ovat tavoitteesi pelissä?

Sanni: En aio kyllä pelata.

Eepi: Yritän pelata. Tavoitteita ei sinänsä ole, katsotaan, mitä keksitään.

Milla: En osaa sanoa.

Aleksi: Kyllä, heittää pelikone mereen.

 

6. Kuvittele, että abirisse on ohi. Kuvaile viidellä adjektiivilla reissuasi.

Sanni: Elämyksellinen, hauska, unohtumaton, vauhdikas ja…

Eepi ja Milla: No jos me keksitään yhdessä? Railakas, iloinen, villi, väsynyt, tyytyväinen.

Aleksi: Krapula, köyhä, häpeä, v*tutus, kuolema. (Hmm, toim. huom.: ovatko nämä kaikki varmasti adjektiiveja?)

 

 

7. Mitä otat mukaan risteilylle?

Sanni: Vaatteet, meikit, rahaa ja hyvää mieltä.

Eepi: Samat kuin Sanni.

Milla: Joo, samat kuin kaks edellistä.

Aleksi: Rahaa.

 

8. Mikä on parasta/pahinta, mitä risteilyllä voisi tapahtua?

Sanni: Parasta olisi voittaa miljoonia pelikoneesta. Pahin olis kyllä se, jos hukuttais.

Eepi: Parasta en osaa etukäteen sanoa, mutta varmaan joo laivan uppoominen olis pahin!

Milla: Parasta olis, jos kaikki menis hyvin, eikä tulis mitään draamaa. Pahinta varmaan olis joko toi laivan uppoominen tai sit se, jos joutuis putkaan.

Aleksi: Paras olis jos selviäis hengissä eikä sais turpaan. Pahinta sitten varmaan se, jos sais turpaan.

 

9. Aiotko soittaa kotiin risteilyltä? Jos kyllä, miksi?

Sanni: En usko, että soitan.

Eepi: No enpä kai. Mun ”anoppi” tulee risselle valvojaks, niin mulla on vähän niin kuin kotiväki mukana.

Milla: Siis en, eivaa ehkä sitte, jos Eepi tippuis mereen.

Aleksi: En.

 

10. Monenko promillen selfieitä aiot jakaa somessa?

Sanni: Tavoite ainakin on, että en jaa.

Eepi: No se nyt on varma, että vaikka en aio jakaa, niin jaan silti.

Milla: Komppaan Eepiä.

Aleksi: En jaa selfietä vaan videoita pallomerestä.

 

Kiitos haastattelusta!

 

Annu Mattila, abi

Kolhuitta 30 000 kilometriä

 

Asenteet ja ennakkoluulot mopoautoilijoita kohtaan ovat älyttömiä, niin kuin kaikki yleistäminen on aina. Tiedän vastuuttomia ja ajattelemattomia mopoautonkuljettajia, mutta tiedän myös kasapäin vastuuttomia ja ajattelemattomia autonkuljettajia. Ne mopoautovihaiset autonkuljettajat, jotka toiminnallaan aiheuttavat liikenteessä vaaratilanteita, taantuvat itse samalle tasolle vihaamiensa teinikuskien kanssa.

Omakohtaista kokemusta mopoautovihasta löytyy runsaasti: Vilkutan hyvissä ajoin oikealle ja varmistan, että vastaantulija, joka on kääntymässä omaan vasempaansa eli kanssani samaan suuntaan, huomaa minut. Auto pysähtyy liikennesääntöjen mukaisesti minun etuajo-oikeuteni takia odottamaan. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, kunnes autoilija huomaa ajoneuvoni olevan mopoauto. Olen jo kääntymässä, kun joudun polkaisemaan jarrut lukkoon kyseisen auton viuhahtaessa mopoautoni nokkaa hipoen eteeni risteysalueella. Täpärästä tilanteesta tuohtuneena vilautan kuljettajalle muutaman kerran pitkiä valoja. Tästä autoilija suuttuu ja polkaisee keskellä tietä ns. liinat kiinni. Mies puskee autostaan raivokkaasti ulos ja syöksyy uhkaavasti kohti mopoautoani.

Entisenä mopoautoilijana oli hämmentävää siirtyä auton rattiin: Autoilijat ajavat oikeasti liikennesääntöjen mukaan kohdatessaan minut liikenteessä. Enää ei katsota kaukaa, että edessä menee keltaisella kolmiolla varustettu mopoauto ja tehdä keltaisella keskiviivalla vaarallisia ohituksia. Enää tuulilasiini ei kaupan pihassa syljetä! Kärkikolmiollakin tuntuu olevan aivan uusi teho liikenteessä.  Suurin ilon ja onnen aihe oli ylöjärveläisenä kanssaliikkujien toiminta liikenneympyröissä: autoilijat eivät kiilaa ympyrässä ajaessani eteeni aiheuttaen vaaratilanteita.

Meillä oli kotona selvät sävelet mopoautoaikoinani siitä, missä mopoautolla saa ajaa ja missä ei. En kertaakaan päiväsaikaan ajanut esimerkiksi Ylöjärveltä Tampereelle Vaasantietä. Aina kun lähdin pidemmän matkan päähän, mietimme isän kanssa yhdessä reitin, jota ajaessa voisi välttää suuremmat tiet ja jonojen aiheuttamisen.

Äitini oli maininnut työpaikallaan meidän perheen tavasta mopoautoilla ja hänen kollegansa oli naljaillut: ”No varmasti teillä tyttö ajaa niitä reittejä, mitä on sovittu, kun vanhempien silmä välttää.” Koin tämän kommentin inhottavaksi ja asiattomaksi, sillä itse olen aina tajunnut, kuinka turvaton mopoauto on ja kuinka olisi silkkaa itsemurhahakuisuutta mennä murokulholla rekkojen sekaan. Varsinkin, kun hyvä ystävä menehtyi mopoautoon avohoitopotilaan ajettua tahallaan ystäväni mopoautoa päin suuremmalla tiellä. Onnekseni me suoriuduimme punaisen mopoautoni kanssa kolmesta vuodesta ja yli 30 000 kilometristä täysin kolhuitta, sekä minä että mopoautoni.

Oma tavoitteeni vastuullisena autoilijana on muistaa, että mopoauto on paljon turvattomampi kuin se kärry, mikä itselläni on takapuolen alla, ja jokaisessa mopoautossa on nuori ja kokematon kuljettaja, jolla saattaa olla liian suuria oletuksia omasta ajostaan. Vaikka kuinka ajattelematon ja tympeä kuski yhdessä mopoautossa olisi, se ei tarkoita, että jokaisessa Suomen mopoautossa istuisi samanlainen. Jotakuta saattaa suvaitsevaisuuteni mopoautoja kohtaan ärsyttää, mutta silloin on mielestäni tärkeä kysyä itseltään: miksi? Voisiko kyseessä olla kateus siitä, kun ei itsellä nuorena ollut kätevää, pientä menopeliä, jossa on tuulelta ja sateelta suojassa?

Annu Mattila, abi