Valovuosi

Korona-ajan kotoilun vastapainoksi muistoja muualta, osa 2: lukiomme opiskelija Pablo Gonzales Torres kertoo matkailumuistoistaan.

Olen ollut todella onnekas, koska koko lyhyen elämäni olen saanut matkustella ja nähdä maailmaa. Vanhempani ovat Chilestä, ja koska pyrimme käymään kerran vuodessa siellä, olen tottunut kaiken pituisiin matkoihin.

Kaikki alkoi siitä, kun vain puoli vuotta syntymäni jälkeen lensimme Suomesta Frankfurtin ja Buenos Airesin kautta Chileen. 2,5 tuntia Frankfurtiin, sieltä 14 tunnin lento Buenos Airesiin ja sieltä vielä toiset 2,5 tuntia Santiago de Chileen. Noin 19 tuntia lentokoneessa yhteensä. Yhteensä ovelta ovelle välilaskuineen kaikkineen 30 tunnin reissu per suunta! Sillä matkalla minut kastettiin ja pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa sukulaisiani toiselle puolelle maailmaa.

Nyt, syntymästäni lähtien, olen käynyt yli 17 maassa. Nykyään meidän vuotemme matkustuksen kannalta menee sillä tavalla, että lennämme kuukaudeksi Chileen jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Joko hiihto- tai syyslomalla suuntaamme jonnekin suurkaupunkiin, esimerkiksi Lontooseen, Pariisiin tai New Yorkiin. Kesällä lähdemme aurinkoiseen maahan kuten Kreikkaan, Kroatiaan tai Espanjaan. Pikkulomat ovat aina ”ehkä”, mutta kesällä aurinkoon ja talvella Chileen ovat varmoja matkoja. Vuodessa lentotunteja kerääntyy jopa 50-60 tuntia, mikä on aika paljon. Korona-aikaan lentotunteja ja uusia maita on tietenkin kertynyt nolla.

Ulkomailla minulle on tapahtunut enemmän mielenkiintoisia asioita kuin Suomessa yhteensä ja kokemukset sieltä ovat parhaita. Kuten muutama vuosi sitten kun olimme matkalla New Yorkiin, törmäsimme Mikko Kuustoseen Santiagon lentokentällä. Hän oli menossa Perun pääkaupunkiin Limaan samalla lennolla. Sattumalta hän jopa päätyi istumaan viereiseen penkkiriviin lentokoneessa. Meillä oli pitkät keskustelut kentällä ja koneessa ja molemmat olimme yhtä hämmentyneitä siitä, mikä on todennäköisyys nähdä toinen suomalainen yli 14 000 kilometrin päässä Suomesta.

Ei ainoastaan ulkomailla tapahdu jotain erikoista, myös itse kentillä tapahtuu. Lentoja peruuntuu tai myöhästyy. Kiitorata on jäässä tai laskutelineessä vikaa. Ehkä huonoin lentokokemus oli se, kun olimme jälleen Chileen menossa tällä kertaa Madridin kautta (yleensä lennämme Pariisin kautta) ja meidän laskutelineemme oli rikki. Koko lento myöhästyi tunnilla, mikä saattaa kuulostaa pitkältä ajalta, mutta on oikeasti aika pieni myöhästyminen. Sää oli sinä yönä kamala Brasilian ja Atlantin yllä, mutta kun olimme laskeutumassa Chileen, ruumasta kuului iso pamahdus ja kaikki luulivat, että laskuteline meni rikki kymmentä sekuntia ennen laskeutumista. Kaikki oli kuitenkin laskutelineen kannalta hyvin ja pamaus jäi kaikille mysteeriksi.

Pablo Gonzales Torres, 1. vuoden opiskelija

P.S. Koronasta huolimatta lukiossamme on riittänyt tänäkin lukuvuonna kansainvälistä meininkiä:

Koulumme opettaja Anri Tuohimäki järjesti ESN-opiskelijakonferenssin yhteistyössä muiden suomalaisten ESN-koulujen koordinaattoreiden kanssa ja toteutti lisäksi neljä muuta ESN-etäprojektia yhteistyössä muiden koulujen kanssa. 

ESN-opiskelijakonferenssin osanottajat tekivät kansainvälistä vapaaehtoistyötä verkon välityksellä. Ylöjärven lukiosta oli mukana opiskelija Aino-Sofia Juurijärvi. 

Tandem-projektissa Ylöjärven lukion opiskelijoille löytyi kumppaneita italialaisesta ESN-verkoston koulusta. Muun tutustumisen ohessa tandemprojektin tavoitteena oli, että suomalaiset opiskelijat oppivat kumppaneiltaan hieman italiaa ja vastavuoroisesti opettavat hieman suomea italialaisille opiskelijoille. 

Unkarilaisten opiskelijoiden kanssa toteutettiin ”Stories of our Grandparents” -projekti, jossa opiskelijat haastattelivat omia isovanhempiaan heidän elämänvaiheistaan ja historiallisista tapahtumista, ja 1900-luvun historiaa kerättiin yhteiselle aikajanalle. 

 Anri Tuohimäki oli mukana järjestämässä myös ESN Book Talks -projektia sekä Gender Equality in Europe -projektia. 

Lisäksi espanjan tunneilla oltiin yhteydessä hollantilaisen ESN-koulun espanjanopiskelijoihin kirjeitä, kuvia ja videoita jakamalla. Syys-joulukuussa perulaisten nuorten kanssa tutustuttiin etätapaamisissa toistemme kulttuuriin, mm. juhlaperinteisiin, viettämällä yhteiset etäpikkujoulut. 

Korona-ajan kotoilun vastapainoksi muistoja muualta, osa 1: lukiomme opiskelija Angelina John kertoo, miltä tuntui asua ulkomailla.

Olen muuten asunut koko elämäni Suomessa, mutta muutimme viisi vuotta sitten syksyllä Kanadaan ja siellä asuimme vuoden ja pari kuukautta. Aluksi oli hieman outoa puhua englantia koko ajan, mutta totuin kyllä siihen aika nopeasti! Kanadassa kävin kristillistä yksityiskoulua, joka sijaitsi kaukana kaupungin keskustasta.

Muistan vieläkin ensimmäisen koulupäiväni Kanadassa! Olin tosi ujo, mutta luokkalaiseni saivat oloni tuntumaan paremmalta ja aloin selittämään heille elämääni Suomessa. Samana vuonna talvella luokkakaverini suostuttelivat minut liittymään koulun koripallojoukkueeseen ja liityin! Joukkueemme pelasi muita kouluja vastaan, ja minua aina jännitti pelit, haha! Parasta joukkueessa oli hyvä ja kannustava joukkuehenki, rukoileminen ennen pelejä ja vieraspelit.

Asuminen ulkomailla oli erittäin mielenkiintosta! Ympäristöni oli tukeva ja ystävällinen, ja sopeuduin siihen heti! Meidän koulu ja kirkko sijaitsivat samalla alueella eli kävimme kaikki koulua yhdessä ja sunnuntaisin sekä perjantaisin kokoonnuimme kirkkoon. Perjantaisin oli Youth Nights eli Nuoren ilta ja silloin lauloimme, tanssimme, rukoilimme ja kuuntelimme Herran sanaa!

Koulunkäynti Kanadassa oli helppoa ja opettajat ja luokkalaiseni olivat erittäin avuliaita. Meillä oli joka päivä samat lukujärjestykset, paitsi perjantaisin jolloin tulimme kouluun myöhemmin. Koulu alkoi kahdeksalta aamulla ja loppui kolmen jälkeen. Ensimmäinen aine joka päivä oli Raamattu. Kuljin aina koulubussilla! Suomessa on eripituiset lukujärjestykset, mutta kuljen silti bussilla joka päivä. Suomessa myös on tarjolla ilmainen lounas, mutta Kanadassa pitää tuoda omat ruuat sekä lukukausimaksut ovat kalliita.

Oli surullista muuttaa takaisin Suomeen, koska en voinut hyvästellä kavereitani. Mutta onneksi olen edelleen yhteydessä kavereihini ja toivon, että tapaamme Kanadassa taas!

Kun matkustaa ulkomaille, saa mahdollisuuden tutustua muihin kulttuureihin, nähdä uusia maisemia ja tutustua uusiin ihmisiin, se on parasta!

Angelina John, 2. vuoden opiskelija

Koronapenkkaritunnelmia: 

• ollaan kiitollisia, että saatiin edes jonkinlaiset penkkarit!
• tylsää, että ajelut jäi väliin
• penkkarivideo oli paras
• ei tuonne pakkaseen olis ollut edes kiva lähteä, ois jäätynyt
• parasta oli ottaa kuvia kavereiden kanssa

Poikkeusajan ylioppilaille poikkeuksellisen isot onnittelut koko koululta!

Juhlassa 28.8.2020 kuultiin lukion musiikkiryhmän esittämänä ylioppilas Saana Joutsenvirran uudelleensanoittama lauluesitys Kasmirin Vadelmavene-kappaleesta:

VALOON

1.

Lukkari täynnä, tahtoisin hypärin mut ei, en saa.

Läppärin vankina, siihen ei tarvita ku essee ja deadline.

Mut pian seitkytviis kurssii täynnä on,

vien tän maaliin, sen vannon.

Kertosäe

Valoon, vielä kerran suunnataan, Valoon!

Whoo…

Lakki päähän, hyvät muistot täältä jää.

Whoo…

On meillä tietoa, yeah.

On meillä taitoa, yeah.

Valoon, vielä kerran suunnataan, Valoon!

Whoo…

2.

Satama ruuhkanen, eväitten tarkistusta kaikki oottaa.

YTL tiedottaa, korona aikataulut täysin sotkee.

Mut silmät kii laitan ja hengitän.

Kuvittelin jo tän päivän…

Kertosäe

Valoon, vielä kerran suunnataan, Valoon!

Whoo…

Lakki päähän, hyvät muistot täältä jää.

Whoo…

On meillä tietoa, yeah.

On meillä taitoa, yeah.

Valoon, vielä kerran suunnataan, Valoon!

Whoo…

C-osa

Haaveet vievät kohti uusia tuulii,

sä muistat tän kaiken silti.

Vielä eessä paljon uusia oppei,

muistoistasi kii, hei.

Onnea ja hyvää elämää jokaiselle lukiostamme maailmalle ponnistaneelle!

2. vuoden yrittäjyyslinjalaisten eli Milana Itäpään, Anselmi Koivusen, Veikka Kukon ja Elmo Pyykön yhteinen yritys Jalo NY voitti nuorille yrittäjille tarkoitetun valtakunnallisen Uskalla yrittää -kilpailun (2020) ja pääsee edustamaan Suomea EM-kisoihin. Yritys on ollut sen jälkeen aikamoisessa mediapyörityksessä: haastattelupyyntöjä on sadellut niin Ylöjärven Uutisiin, Aamulehteen kuin Ilta-Sanomiinkin.

Tässä pikahaastattelu koulun blogitoimitukselle:

1) Miten voittoisan NY-yrityksenne liikeidea syntyi?

Jalo NY:n liikeidea syntyi Veikan isosiskon ylioppilasjuhlissa, kun hänen isänsä rusetti rikkoutui useaan kertaan juhlien aikana. Isä toi rusetin Veikalle korjattavaksi, ja rusetin saumoja katsellessaan Veikka ajatteli, että rusetin ompelu itse on varmaan helppoa. Muutamien ommeltujen prototyyppien jälkeen ekologisista ruseteista tuli Veikan NY-yrityksen liikeidea. Syksyllä idean ympärille muodostui tasokas ja osaava tiimi, joka mahdollisti yrityksen menestyksen.

2) Mitä olette vuoden aikana oppineet yritystä pyörittäessänne?

Olemme oppineet kaikenlaisia yrittäjyystaitoja, mm. verkostoitumista, talousasioiden pyöritystä ja yrityksen viestintää. Kaiken kaikkiaan NY-yrittäjyys on tuonut paljon käytännön kokemusta ja konkretiaa käsityksiimme yrittäjyydestä.

3) Kuinka paljon kilpailun finaali jännitti? Uskoitteko voiton mahdollisuuteen? Mitkä omasta mielestänne olivat yrityksenne vahvuudet?

Uskalla Yrittää-finaaliin pääsy kuului alusta asti tavoitteisiimme, sillä tiesimme meillä olevan hyvät mahdollisuudet pärjätä kilpailussa. Finaaliin valmistautumisessa pyrimme tekemään kaiken niin hyvin, että mikään ei jäisi kaduttamaan.

Etänä järjestetty finaali alkoi jännittämään melkoisesti tuomarien haastattelun kohdalla, ja jännitys tiivistyi huippuunsa virtuaalisessa palkintojenjakotilaisuudessa.

Omasta mielestämme yrityksen ehdoton vahvuus on monitaitoinen, kunnianhimoinen ja tiiviisti toimiva tiimi.

Tuomariston palaute: ”Tuomariston vakuutti yrityksen arvot, käytännön toiminta, selkeä osaamiseen perustuva roolitus ja suunnitelmallinen tekeminen ja kehittäminen koko toiminnan ajan. Yrityksen ehdoton vahvuus on myös go to market -ajattelu ja se, että yrityksen liiketoimintaidean ytimessä ovat ekologisuus ja eettisyys.”

4) Miten yrityksellenne käy tulevaisuudessa?

Jalo NY jatkaa toimintaansa ainakin vielä kesän yli ja edustaa Suomea heinäkuussa järjestettävissä Euroopan-mestaruuskilpailuissa. Liiketoiminta saattaa jatkua syksyllä oikean yrityksen muodossa.

Kiitos haastattelusta ja onnittelut vielä kerran koko koululta! Jalo NY:n kilpailuvideopitch tiivistää yrityksen liikeidean mainiosti, ja lisätietoja löytyy yrityksen kotisivuilta. Yritys sai onnittelukirjeen myös Tasavallan presidentiltä.

Blogitoimitus

(Kuvat: Koulun arkisto, Jalo NY)

Media pursuaa tällä hetkellä koronauutisia: miten virus jatkaa leviämistään, on uusia säännöksiä ja menehtyneitä. Sävy on pääosin negatiivinen. Eikö koronassa ole mitään positiivista? Kyllä on. 

Minulle nuorena opiskelijana tämä on tietysti ollut aikamoinen muutos normaaliin arkeen verrattuna. Aamuisin en lähde kouluun vaan voin herätä viisi minuuttia ennen videovälitteisen tunnin alkua. Kokeet teen oman maun mukaan lattialla, sohvalla tai työpöydälläni. Kukaan ei vartioi puhelimenkäyttöäni oppitunneilla. Alkuun voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta ei se sitä lopulta minun eikä kovin monen muunkaan mielestä ole. Tällainen poikkeustilanne on antanut asioille uutta perspektiiviä. 

Eniten kaipaan yhteisöllisyyttä ja kavereitani, sillä videovälitteinen kuva ei vain riitä korvaamaan heitä. Eristäytyminen opettaa, miten tärkeitä kaverit oikeasti ovat. Kaipaan ilmaista kouluruokaa, opettajien lähiopetusta, välitunteja, koulurytmiä ja yhdessä opiskelua. Vaikka itsenäinen opiskelu onkin hyvää harjoitusta ylioppilaskirjoitusten lukulomalle ja omalle vastuunkantamiselleni, kaiken tämän yksinväkertämisen jälkeen lähden ilomielin kouluun. Arvostukseni koulunkäyntiä kohtaan on ennätyslukemissa. Mikäli muutkin yhtyvät tähän, ties vaikka PISA-tuloksemme parantuisivat. 

Lisäksi olemme saaneet maanlaajuisia tutkimustuloksia koulupäivän aloituksen myöhentämisen hyödyllisyydestä. Voidessani nyt nukkua tunnin pidempään ja herätä vasta viisi minuuttia ennen etätunnin alkua voin samalla todeta, ettei koulupäivän myöhäisempi aloitus saa nuoria nukkumaan yhtään enempää. Kun koulu alkaa myöhemmin, menen myös nukkumaan myöhemmin.  

Minä ja moni muu kaipaamme harrastuksia sekä vapautta mennä ja tulla. En ole ikinä viettänyt näin paljon aikaa kotona. Viimeinkin on aikaa tehdä kodin rästitöitä tai vain olla. Ulkoilu ja luontomme saavat uusia ystäviä tällaisina aikoina. Tämä voi olla suunnanmuuttava kokemus monelle suorittajalle, joita ei pysäytä kuin ulkonaliikkumiskielto, kuntosalien sulkeminen ja kokoontumiskielto. 

Kuluttamiseen perustuvalle taloudelle kaikki tämä on tietysti täyttä hallaa. Näkisin asiassa kuitenkin valoisia puolia ympäristön kannalta. Autoilu, päästöt, ilmansaasteet sekä kulutus ovat hetkellisesti ympäristön kannalta järkevissä rajoissa. Talouden vuoksi emme tietenkään voi jatkaa näin, mutta kenties voisimme oppia tästä pohjanoteerauksesta jotakin ja siirtyä tulevaisuuden kuluttamisessa jonkinlaiseen entisen ja pohjatason välimaastoon. Nyt meillä on kokemusta niukemmasta elämäntyylistä ja olemmehan tarpeen tullen oikeasti aika luovia. Kaukana olevat kokoukset voi hoitaa myös etänä, pärjäämme vähemmälläkin ostamisella, liikuntaa voi harrastaa monipuolisesti lähimaastossakin, teknologiaa pystyy hyödyntämään todella monessa asiassa paljon enemmän ja autoilua sekä lentämistä todella on mahdollista vähentää. Nyt olemme pakon edessä kokeilleet jotakin todella radikaalia, joten kenties ilmastotoimet eivät jatkossa tunnu enää niin mahdottomilta. 

Pandemiasta aiheutuu eittämättä paljon negatiivisia puolia, mutta kokonaisuudessaan tämä on ollut herätys koko maailmalle. Terveys on lopulta tärkeämpää kuin mikään muu, sillä me kaikki olemme kuolevaisia. Poikkeustilanne on varmasti havahduttanut tajuamaan, miten montaa asiaa olemme pitäneet itsestäänselvyytenä. On kuitenkin epärealistista ajatella, että muuttaisimme kaikki tapamme poikkeustilanteen jälkeen, mutta kenties tämä on hyvä muistutus uusille sukupolville elämän haavoittuvuudesta ikään kuin sota oli aikoinaan. Ja onhan tämä kokemus yhdistänyt niin suomalaisia kuin laajemminkin valtioita. Lopulta olemme kaikki samoja koronapotilaita ikään, rotuun, ihonväriin, kansalaisuuteen tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta.  

Elina Rautanen, 2. vuoden opiskelija

(Juttu julkaistu myös Ylöjärven Uutisissa 1.4.2020. Kuva: koulun arkisto)

Elämäni kolmas vuosikymmen on alkanut. Miltä tuntuu? Mitkä odotukset? Siinähän se. Etenee. On aika vaikeaa näin nuorena ajatella elämää kymmenen vuotta eteenpäin. Tai taaksepäin. Viime vuosikymmenen aikana olen ollut alakoulussa, yläkoulussa ja lukiossa ja aika moni muukin asia on siinä ohella muuttunut. En edes uskalla ajatella kymmentä vuotta eteenpäin.  

Tänä vuonna suurimpia virstanpylväitäni tulevat olemaan täysi-ikäisyys, ajokortti, vanhojentanssit ja ensimmäiset kirjoitukset. Parin kuukauden päästä olen saavuttanut näistä jo suurimman osan. Entä sitten? En ole vielä kerennyt ajatella. Ehkä nuorelle on suorastaan järkevää katsoa vain kohti seuraavaa päivää tai viikkoa, enintään seuraavaa vuotta tai kahta. Tulevaisuus on täynnä vaihtoehtoja ja muuttujia on paljon. Niissä riittää purtavaa, vuoden kokoisiinkin annoksiin jaettuina. 

 Menneestä vuosikymmenestä muistetaan mm. jytky, Trump, Brexit, terrori-iskut, digitalisaation kehitys, urheilumenestys, arabikevät, pakolaiskriisi, ilmastonmuutos sekä metoo-kampanja. Minä muistan rippileirin, kaverit, kesätyöt ja peruskoulun päättymisen. Nuorena on välillä vaikea ajatella omaa napaansa pidemmälle. Omassa elämässä tapahtuu niin paljon, että muut asiat jäävät sen varjoon. On haastavaa katsoa kaiken keskellä asioita tai tulevaisuutta laajemmassa mittakaavassa, vaikka meille se juuri olisi tärkeää. Olemmehan tulevaisuus. 

Mitä tulevaisuuden toivot sitten kuitenkin saattavat odottaa tulevaisuudelta? Joku voisi ajatella meillä olevan uuden vuoden ja etenkin vuosikymmenen alussa suuret ja mahtavat tavoitteet, joita sitten lähdetään kaasu pohjassa toteuttamaan. Ei, ei kuitenkaan. Sanoisin meidän pikemminkin haluavan sitä samaa, mitä kaikki muutkin: onnea ja hyvää elämää. Nuorelle sen edellytyksenä ovat vakaus ja usko tulevaisuuteen, minkä edellytyksenä puolestaan on nuorelle suotuisa ympäristö. Siispä toivomme, että ensi vuonna ja koko vuosikymmenenä meitä kuunnellaan kotona, koulussa, politiikassa, päätöksenteossa ja apua hakiessa. Näin saamme elämäämme jonkinlaista vakautta ja voimme edes yrittää ajatella muutakin kuin itseämme kaiken keskellä. 

Alussa totesin, ettei vuoden ja vuosikymmenen vaihtuminen tunnu oikeastaan mitenkään sykähdyttävältä. Arki ei muutu mihinkään yhdessä yössä. Ajatukseni ovat suunnattuna korkeintaan parin kuukauden päähän, ei vuosikymmenen. Se on hyvä, ettei uusi aikakausi tunnu mitenkään erikoiselta. Mutta se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tulevaisuudessa siintäisi uhkia. Nopealla vilkaisulla turvalliselta näyttävän tulevaisuuden taustalla väijyy mörkö. Ilmastonmuutos. Se on hiljainen ja helppo ohittaa, jos sille ei anna aikaa. Maaliin on kuitenkin päästävä. Ja siihen tarvitaan nimenomaan aikaa ja lisäksi tekoja. Onneksi uusi vuosi on vain aikaa täynnä, karkauspäivän kera. Sitä ei kuitenkaan ole hukattavaksi. Haluaisin astella tulevaisuuteen mahdollisimman pian ilman mörköjä.   

Elina Rautanen, 2. vuoden opiskelija

(Juttu julkaistu myös Ylöjärven Uutisissa tammikuussa 2020.)

Ja kas, vanhojentanssit-virstanpylväs saavutettu! (kuvat: Pihla Kuulas/koulun arkisto)

”Arvoisa juhlaväki, rehtori, opettajat ja oppilaat, sukulaiset, ystävät ja läheiset – ja ennen kaikkea me upeat uudet ylioppilaat.

Muistan edelleen elävästi sen tunteen, kun seisoin tässä samaisessa salissa vuonna 2016. Olin ihan yksin enkä tuntenut ketään, sillä tulin toiselta paikkakunnalta. Odotin tulevia vuosia pelonsekaisella innolla. Nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin, seison tässä salissa, rohkeampana, viisaampana ja parhaat kaverit rinnallani. Mutta sama tulevan jännitys on kuitenkin taas läsnä. Mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan?

Näihin vuosiin on mahtunut paljon: On vuodatettu kyyneliä ja saatu itkupotkuraivareita, on melkein jo luovutettu, mutta sitten taas noustu jaloille. On naurettu sydämien pohjasta ja on kerätty ikimuistoisia kertomuksia tuleville sukupolville.

Lukio onkin ollut tähänastisen elämän, ainakin minun osaltani, raskainta ja haastavinta aikaa, mutta samalla myös elämäni parasta, onnellisinta ja opettavaisinta aikaa. Se jo kertookin, että kolmen ja puolen vuoden aikana elämissämme on tapahtunut paljon. Me valmistuvat voimmekin nyt sanoa, että tämän koitoksen kokeneina olemme viisaampia kuin koskaan ennen elämässämme.

Olemme oppineet paljon itsestämme, toisistamme ja yhdessä tekemisestä. Olemme oppineet runsaasti tietoa, kuten biologiasta tutut transkription ja translaation muodostaman proteiinisynteesin. Psykologiasta tunnistamme mantelitumakkeen, hippokampuksen ja hypotalamuksen sijainnit limbisessä järjestelmässä ja matematiikassa osaamme implisiittisen derivoinnin yhtälöstä. Mutta ennen kaikkea nämä kokemukset ovat muovanneet meistä omia yksilöitä, joina jatkamme elämää tästä eteenpäin.

Meille nyt valmistuville kolme vuotta ei riittänytkään, vaan halusimme vielä hetken päästä nauttimaan tästä kaikesta – ja on sitä tullutkin nautittua.

Olemme muun muassa oppineet omalta mukavuusalueelta poistumisen tärkeyden tiimijaksolla, lisäksi on astuttu uuteen tuntemattomaan ensimmäisellä koeviikolla, treenattu itsemme huippukuntoon Valon portaissa, koettu murroksen lapsina kaikille opettelemista vaatinut uusi OPS, sekä vietetty ikimuistoiset päivät wanhojen, penkkareiden ja abiristeilyn parissa. Ja lopulta kaiken ”huvin” jälkeen olemme istuneet useita tunteja tässä salissa ja ansainneet tämän lakin.

Mutta emme me sitä yksin ole ansainneet – ja siksi haluankin kiittää kaikkia, jotka ovat sen meille mahdollistaneet. Ennen muita kiitoksia suurin kiitos kuuluu kuitenkin Suomen koulutusjärjestelmälle. Ilman sitä emme kukaan olisi tässä.

Kiitokset kuuluvat rehtorille ja opettajille ja heidän syvälle antaumukselleen aineisiinsa ja haluunsa antaa meille kaikkein parasta. Tämä on myös teidän juhla. Kun me suoritamme tämän vain kerran, te teette sen uudestaan ja uudestaan.

Kiitoksen ansaitsee myös muu henkilökunta ja heidän mahtava huolenpitonsa. Haluan kiittää erityisesti Suomen ilmaista kouluruokaa, jonka ääressä on käyty runsaasti polveilevia, koulupäivät siedettäväksi tekeviä keskusteluja.

Suuri kiitos kuuluu myös läheisille, jotka ovat jaksaneet auttaa ja tsempata. Olemme vitsailleet äitini kanssa, että myös hänet pitäisi lakittaa tehdystä työstä – mutta ihan totta. En olisi pärjännyt tässä koitoksessa ilman häntä.

Ja tietenkin kiitokset kuuluvat tuleville ylioppilaille; olemme käyneet tämän matkan yhdessä ja ennen kaikkea – me selvisimme siitä. Osaltani kiitoksen ovat ansainneet myös maailman parhaat kaverini, joista meidät osa tunnetaan tiimijaksolta myös nimellä Pilkunrakastelijat. Te olette kulkeneet vierelläni nämä vuodet ja kullanneet lukioaikani.

Ja vaikka tämä onkin ilon juhla, täytyy minun myöntää, että lähden täältä hiukan ehkä haikeinkin mielin. Valo on tehnyt minulle niin hyvää, mutta nyt on aika päästää siitä irti ja jatkaa kohti uutta valoa.

Olemme nyt ensimmäistä kertaa kahteentoista ja puoleen vuoteen elämässämme ilman ennalta annettua suuntaa ja meidän on aika rakentaa omat elämämme pala palalta, itsemme näköisiksi.

Minulle onkin sanottu moneen otteeseen, että lukion jälkeen se elämä vasta alkaa – nyt siis sitä elämää kohti!

Haluan lopettaa tämän Yonan sanoihin laulusta ”Äidille”:

Äiti minun täytyy jatkaa

Joku kutsuu kulkemaan

Täytyy taittaa vähän matkaa

vaikken tietä tunnekaan

Kiitos!”

Katariina Järvinen, tuore ylioppilas

Olin mukana viikonmittaisessa ESN-projektissa Cluj-Napocassa, Romaniassa, jonne lähdin tänä syksynä 22. syyskuuta. Projektin teemana oli Transylvania beyond the myths eli mielestäni parhaiten käännettynä Transilvanian myyttien yli. Projektin tarkoituksena oli näyttää Romania muunakin kuin paikkana, missä eletään keskiajalla, tai maana, missä vampyyrit imevät verta.

Ensimmäinen ESN-projektini

Tämä oli ensimmäinen ESN-projektini, joten olin hieman skeptinen siitä, miten pärjäisin ulkomailla yksin ja etenkin perheessä, jota en ennestään tuntenut. Epäröin entistä enemmän kuullessani, että olisin ainoa suomalainen, joka reissulle lähtisi. Otin kuitenkin itseäni niskastani kiinni ja päätin lähteä.

Ensimmäinen päivä eli sunnuntai kului enimmäkseen matkaten ja Helsinki-Vantaan, Münchenin sekä Cluj-Napocan lentoasemilla. Yksitoista tuntia kestäneen reissun jälkeen saavuin vihdoinkin Romaniaan, missä minua odottivat host-oppilaani Krisztián ja hänen opettajansa Zsolt.

Esittelyjä ja nähtävyyksiä

Perheelle esittäytymisen ja tuliaisten jaon jälkeen lähdimme kävelylle Clujiin, Romanian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Kiinnostavan kaupunkiesittelyn jälkeen vedimme nopeasti illallisen ja pääsin vihdoinkin pehkuihin matkaamisen uuvuttamana. Toisena päivänä tapasimme muut ESN-vieraat, heidän host-oppilaansa ja Zsoltin paikallisella koululla János Zsigmond Unitárius Kollégiumilla. Muut vieraat olivat Ranskasta, Turkista, Puolasta ja Unkarista.

Päivän ohjelmaan kuului vieraiden esittelypuheenvuorot maistaan ja kouluistaan. Omalta osaltani esitys meni ihan hyvin, vaikka Valosta en paljon muistanutkaan kertoa. Päivän aikana myös kierrettiin ympäri kaupunkia katsomassa sen nähtävyyksiä, kuten Unkarin entisen kuninkaan Matias Corvinuksen eli Matias I:n taloa ja läheistä kirkkoa, jonne emme päässeet remontin takia. Päivän päätteeksi meille järjestettiin illallinen paikallisessa ravintolassa.

Sighisoara ja Brasov

Tiistaiksi ja keskiviikoksi pakattiin rinkat, koska näiden päivien aikana oli tarkoitus kierrellä ympäri Transilvanian seutuja bussilla matkaten ja suosittuja nähtävyyksiä kokien. Ryhmän kaksi odotetuinta nähtävyyttä olivat Sighișoara, jossa Vlad III:n eli Vlad Seivästäjän uskotaan eläneen, ja Branin linna, joka on tullut tunnetuksi Bram Stokerin Draculan asuinpaikkana.

Tiistaina siis lähdimme aamuvarhain Clujin keskustasta kohti Sighisoaraa, jonne saavuimme kahdentoista aikaan. Sighisoaran jälkeen lähdettyämme uudestaan matkaan kello olikin jo yli neljän. Brasov oli meidän seuraava määränpäämme. Kahdeksan aikaan olimme perillä ja meitä odotti taas ravintolaillallinen. Ruokailun jälkeen yövyimme Drachenhaus Urban Villagessa, missä mökit muistuttivat suuresti suomalaisia tynnyrisaunoja.

Keskiviikkoaamuna kävimme vielä katsomassa Brasovan keskustan ja siellä sijaitsevan Mustan kirkon. Brasovista lähdimme kohti Branin linnaa. Pitkän bussimatkan jälkeen saavuimme linnalle, mutta perillä meitä varoitettiin taskuvarkaista. Olen muutenkin huolimaton asioistani, joten päätin jättää puhelimeni bussiin. Linna on ollut julkisena ja toiminut museona jo kymmenen vuotta. 1200-luvulta lähtien pystyssä ollut linna on tietenkin vaihtanut omistajaa vuosisatojen kuluessa. Alkuaikoina se oli pieni ja sitä käyttivät kauppiaat majapaikkanaan. Mongolit kuitenkin tuhosivat linnan v. 1242. Transilvanian saksit rakensivat sen uudelleen vuonna 1377. Unkarin luovutettua Transilvanian Romanialle linna annettiin kuningassuvulle. Useiden historioitsijoiden mukaan Vlad III ei asunut linnassa. Draculaa emme arvatusti nähneet. Brasovin ja Branin linnan jälkeen seurasikin kuuden tunnin bussimatka takaisin Clujiin, jonne pääsimme vasta yömyöhään.

Kansantanssia ja suolakaivos

Torstaipäivään kuului tutustuminen paikallisten oppilaiden kouluelämään. Koulun jälkeen menimme kuluttamaan koko ESN-opiskelijaporukan kanssa aikaa biljardilla ja keilaamisella. Illalla meille esiintyi koulun oma kansantanssikerho. En tajunnut ottaa esityksestä videota, mutta romanialaista kansantanssia voi verrata meidän suomalaisten kansantanssiin, mutta siihen on sekoitettuna paljon kenkien kopsutusta ja sormien napsuttamista. Perjantaina homma jatkui melko samanlaisena eli opiskellen ja oppilaiden kanssa aikaa viettäen.

Lauantai oli viimeinen päivä, mutta tekemistä kuitenkin riitti. Aamulla lähdimme Zsoltin ja Kriszin kanssa Turdan suolakaivokselle, joka on likimäärin 120 metriä syvä ja jota on käytetty jo vuodesta 1271 asti. Suolakaivoksen alakertaa voivat jotkut kuitenkin sanoa paikan kohokohdaksi, koska sinne on rakennettu kaikenlaista, kuten pieni lampi, leikkipuisto, amfiteatteri ja jopa maailmanpyörä!

Kaivoksen ja pienen aamiaisen jälkeen lähdimme Clujiin, jossa pakkasimme loput kamppeet ja sanoin hyvästit rakkaalle host-perheelleni. Meillä oli kuitenkin vielä vähän aikaa ennen lentokentälle lähtemistä, joten pääsimme vielä hetkeksi kaveeraamaan ESN-ryhmän kanssa kerrostalon päällä sijaitsevaan baariin.

Rohkeasti mukaan

Ajan tullen jouduimme lähtemään ja kiitin ryhmää kaikesta sekä etenkin Krisziä ja hänen perhettään vielä kerran huolenpidosta. Matka päättyi tasan viikko sen alkamisesta kahdelta yöllä.

Lopuksi haluan sanoa pari asiaa. Ensiksi sen, että Romania on paljon muutakin kuin Draculaa ja perunoita. Itselläni oli tämäntyyppinen aavistus romanialaisista jo ennen kuin lähdin projektiin mukaan. Toiseksi suosittelen suuresti kaikille rohkeaa osallistumista ESN-projekteihin, jos matkailu kiinnostaa edes vähän!

Victor Lahokoski, 2. vuoden opiskelija