Nyt lähden yrittämään

Viuh ja voih. Lukio on viimeistä sinettiään vaille paketissa, mikä on sekä ihanaa että haikeaa. On ihanaa päästä kokeilemaan mihin kaikkialle sitä näillä eväillä pääsekään, mutta toisaalta on haikeaa jättää taakseen tämä kaikki tuttu ja turvallinen arki Valossa. Onneksi lukiosta saamani eväät ovat kuin monipuolinen lounas, jolla potkii pitkälle. Sosiaaliset taitoni, esiintymiseni, tiimityötaitoni, tietotekninen osaamiseni sekä aikatauluttaminen ovat kehittyneet ja auttavat pärjäämään tulevaisuudessa. Ehkä vähän kulutettu luettelo, mutta sen lisäksi Valo on mielestäni antanut vielä ainakin yhden hyvän taidon, nimittäin yritteliäisyyden asenteen. Enkä nyt tarkoita vain yrittäjyyttä vaan ylipäänsä asennetta, että aina kannattaa yrittää ja epäonnistumisistakin oppii aina jotakin. Uskon että elämässä pääsee pitkälle, kunhan uskaltaa vain yrittää.

Toisin kuin viime vuonna, me kerkesimme varautua ja tottua koronan tuomiin erikoisjärjestelyihin lukuvuoden ajan: ensinnäkin maskeja käytettiin jatkuvasti niin koulupäivinä kuin ylioppilaskokeissakin. Olisi mielenkiintoista tietää vaikuttiko heikompi hapen saanti työskentelyyn ja lopputulokseen lopulta merkittävästi. Valossa oli sinänsä onnekas tilanne lukuvuonna 2020-2021, ettemme joutuneet kuin muutamiksi viikoiksi etäopiskelemaan syksyn kirjoitusten korvilla, mutta muuten saimme opiskella ja nähdä kavereita koulussa tavalliseen tapaan.

Toiveissa oli, että olisimme päässeet abiristeilylle ja viettämään penkkareita, mutta luonnollisesti nämä toiveet kariutuivat kevään mittaan. Sinänsä ikävää, ettei meillä ole kerrottavana tarinoita abiristeilyn hurjasta menosta tai rekka-ajeluista, mutta toisaalta on vaikea kaivata kaikkea tuota, kun ei edes oikeastaan tiedä mistä jäi paitsi. Onhan tässä jo vuoden ajan kielletty kaikki suuremmat juhlat, joten sitä osasi olla oikeastaan jo kiitollinen siitä, että sai tulla koululle penkkariasussa ja oli edes pienimuotoisen abigaala ruokalassa. Oli se ainakin parempi kuin Teams-penkkarit. Vaikka meiltä jäikin lähes kaikki abivuoden tapahtumat pitämättä, voimme lohduttautua sillä, ettei kellään muulla ole tällaista poikkeuksellista tarinaa kerrottavanaan abivuodestaan.

Kevät oli kieltämättä rankka. Ylppäreihin lukeminen kotona ei enää oikein tahtonut sujua, kun kaikki muu vastapainoa tuova tekeminen oli melko rajoittunutta. Kirjoituksista kuitenkin selvittiin ja ilokseni numerot olivat kutakuinkin toivotunlaiset. Ja onneksi nykyään on rajaton uusimismahdollisuus, joten aina pääsee korottamaan, kun siltä tuntuu.

Nyt tässä juhlajärjestelyiden lomassa tätä kirjoittaessani tulevaisuus näyttää Valoisalta. Lauantaina saamme pitää ylioppilasjuhlat, ihka oikeat kekkerit! Pitkästä aikaa näkee sukulaisia ja saa juhlia. Siellä tietysti mummelit ja muut kyselevät, että mikäs minusta tulee isona. Sitä en todellakaan vielä tiedä, mutta sen olen oppinut, että ainakin aion yrittää. Sen näkee sitten mihin se lopulta johtaakaan.

Kiitos kaikesta opettajat, ystävät, 3. kerroksen väki sekä muu henkilökunta, jotka mahdollistitte lukiovuotemme sujumisen.

Aurinkoista kesää ja muistakaa juhlia ylioppilaat!

Elina Rautanen, tuore ylioppilas