Katsomusdialogia? Kyllä kiitos!
Voiko omasta poikkeavaa katsomusta ymmärtää? Tätä ihmeteltiin ennen talvilomaa Ylöjärven lukiossa toista kertaa järjestetyssä katsomusdialogitapahtumassa. YK:n katsomusten yhteisymmärrysviikon hengessä ykkösvuosikurssin opiskelijat tutustuivat erilaisten katsomuksen edustajiin: paikalla oli buddhalaisia, mormoneja, ateisteja, muslimeja, eläintensuojelija sekä joogafilosofian, Krishna-tietoisuuden, baha´in, helluntailaisuuden, katolisen ja ortodoksisen kirkon edustajia. Aineksia tapahtumaan saatiin useasti koulussamme toteutetusta Elävästä kirjastosta, jossa ”lainataan” erilaisia ihmisiä keskusteluhetkeä varten. Ideana oli nimenomaan kohdata henkilökohtaisesti erilaisten katsomusten edustajia, ei paneelikeskustelussa tai esitelmien kautta. Onnistuimme saamaan paikalle mainioita keskustelijoita, jotka olivat valmiita kohtaamaan nuoria ja heidän kysymyksiään.
Ennen varsinaisia keskusteluja opiskelijoita johdateltiin katsomusdialogin merkitykseen ja he saivat vinkkejä, mistä aiheista voisi keskustella. Heitä rohkaistiin kysymään kunnioittavasti vaikeistakin asioista. Ketään ei pakotettu puhumaan – myös kuunteleminen on tärkeä dialogitaito – ja omasta katsomuksesta kertominen oli opiskelijoille myös täysin vapaaehtoista. Tämän jälkeen siirryttiin liikuntasaliin, jossa jakauduttiin 10 hengen ryhmiin. Salissa odotti valmiina dialogipiirit: kussakin piirissä katsomuksen edustaja(t) + 10 tuolia. Opiskelijat marssivat haluamaansa piiriin ja vaihtoivat piiriä ryhmänsä kanssa 20 minuutin välein. Paikoituksessa oli pyritty siihen, että yhdessä rivissä olisi neljä mahdollisimman erilaisen katsomuksen edustajaa (esim. ateisti, buddhalainen, mormoni, helluntailainen). Kaikki kohtasivat siis yhteensä neljän eri katsomuksen edustajia juttutuokioissa. Puheensorina kävi vilkkaana.
Opiskelijoiden palaute tapahtumasta oli positiivista. Moni olisi halunnut keskustella useamman katsomuksen edustajan kanssa ja tilaisuudelle toivottiin pikaista jatkoa. Katsomusdialogille on selvästi tarvetta ja tilausta. Opiskelijat myös kehuivat mielenkiintoisia kohtaamisia ja sitä, miten hyvin katsomusten edustajat osasivat kertoa katsomuksestaan ja argumentoida näkemyksiään. Keskustelut antoivat paljon ajattelemisen aihetta ja moni kertoi ennakkoluulojensa hälventyneen ja ymmärtäneensä paljon enemmän joistakin katsomuksista. Mukana oli myös sellaisten katsomusten edustajia, joista moni kuuli nyt ensimmäistä kertaa, joten katsomustietous lisääntyi sitäkin kautta.
Myös katsomusten edustajat kokivat tilaisuuden antoisaksi ja antoivat positiivista palautetta opiskelijoiden kohteliaisuudesta ja keskustelutaidoista. Moni lupasi tulla tarvittaessa uudelleen. Yhdessä pohdimme jälkeenpäin myös kehittämisideoita. Suuret kiitokset kaikille keskustelijoille!
YK:n katsomusten yhteisymmärrysviikon teemana oli tänä vuonna ”Puhu dialogia!”. Dialogitaidoilla on olennainen merkitys kaikessa vuorovaikutuksessa, olipa sitten kyse kohtaamisista vapaa-ajalla tai työelämässä. Katsomusten välinen vuoropuhelu liittyy myös kestävän kehityksen mukaisiin maailmankansalaisen taitoihin. Sillä on juhlallisia tavoitteita eikä kaikkia niistä mitenkään voi lyhyissä kohtaamisissa saavuttaa, mutta näitä kohti pyrittiin:
- tulla ymmärretyksi ja ymmärtää muita
- ennakkoluulojen voittaminen
- oman ajattelun laajeneminen
- yhteisten arvojen löytäminen
- konfliktien ehkäisy ja vähentäminen
Tapahtuman konseptia ovat olleet kehittämässä Ylöjärven lukion opettajat Satu Honkkila (uskonto, psykologia) ja Raisa Rautionmaa (uskonto, elämänkatsomustieto, historia ja yrittäjyyskasvatus) sekä Tampereen Klassillisen lukion opettaja Mari Rauhala (uskonto, historia, filosofia).
Satu Honkkila, uskonnon ja psykologian opettaja
Voiko kirjoittamalla parantaa maailmaa?
Päässäni soi usein Eppujen Afrikka, Sarvikuonojen maa. Laulussa kysytään “Luuletko että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?”. Koska en tiedä kitaran soittamisesta mitään, muuttuu kitara näppäimistöksi ja soittaminen kirjoittamiseksi.
Kirjoittamisesta nimittäin tiedän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoittaminen on muuttunut harrastuksesta työksi ja viimeisimpänä vienyt Finlandia-ehdokkaaksi. Luulette ehkä, että olen aina halunnut kirjailijaksi, mutta siinä olette kyllä väärässä. Sen sijaan olen aina halunnut muuttaa maailmaa.
1. Epäseksikäs kuntavaaliblogi
Kirjoitin Ylöjärven Lukiosta ylioppilaaksi vuonna 2007. Olin ollut aktiivinen oppilaskunnassa ja nuorisovaltuustosta ja kirjoitusten jälkeen halusin jatkaa järjestö- ja vaikuttamistyötä. Liityin poliittiseen nuorisovaltuustoon, päädyin ehdolle kuntavaaleihin, sain muutaman lautakuntapaikan ja johdin lukion johtokuntaa. Vaalien alla perustin blogini ja aloin kirjoittaa kuntapolitiikasta. Olin ensimmäisiä, jotka tekivät kuntapolitiikasta julkista ja haasteetkin olivat sen mukaisia. Kuntapolitiikkaa oli totuttu tekemään suljettujen ovien takana ja pyrkimykseni tuoda päätökset someen keskusteltavaksi olivat joidenkin mielestä liian avoimia. Muutaman vuoden jälkeen turhauduin. Koin, että tulin usein kohdelluksi epäreilusti eivätkä asiat edenneetkään niin pian kuin olisin toivonut. Luovuin luottamustehtävistäni kun muutin Helsinkiin ja ajattelin, että vaikuttamistyöni olisi nyt ohi.
2012 koin kuitenkin uudenlaisen herätyksen: #tahdon2013 -kampanja vei minut mukanaan ja muistin, miten paljon rakastinkaan yhteisten asioiden edistämistä ja vaikuttamistyötä. Onnistuneen kampanjan jälkeen tajusin, että intohimoni maailmanparannukseen ei ollut kadonnut mihinkään, kuntapolitiikka vain ei ollut minua varten.
2. Maailman paskin äiti
Esikoiseni syntyi vuonna 2013. Samana vuonna siirryin kirjoittamaan blogiani Lilyyn ja bloggaaminen muuttui ensin puoliammattimaiseksi ja sitten ammattimaiseksi. Tuolloin perheblogit olivat valtavan suosittuja ja blogin kirjoittaminen oli ihanaa. Sain suoltaa mielipiteitäni niin paljon kuin halusin ja siitä vielä maksettiinkin! Bloggaamisellakin oli kuitenkin kääntöpuolensa. Jos sillä halusi elättää itsensä, piti olla valmis kompromisseihin sisältönsä suhteen. Parin vuoden jälkeen siirryin pois Lilystä ja rupesin himmailemaan kaupallisten sisältöjen suhteen. Minusta alkoi tuntua, etten enää voinut seistä niiden mainostamieni pilttipurkkien takana.
Kuopuksemme syntymän jälkeen minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus eli synnytysmasennus. Aloin kirjoittaa masennuksesta blogiini, sillä olin varma, etten ole ainoa masentunut äiti. Pian kävi ilmi, että meitä oli muitakin ja blogini lukijamäärät räjähtivät. Kirjoitin avoimesti tunteistani, ajatuksistani ja siitä, miltä tuntuu päivästä toiseen epäonnistua asiassa, jonka pitäisi olla maailman luonnollisin. Kirjoitukset veivät minut lopulta myös televisioon, radioon ja podcasteihin puhumaan aiheesta ja sadat, elleivät tuhannet äidit ovat kiittäneet rohkeudestani puhua sairaudesta ääneen.
3. Palautteesi on meille tärkeä
Ihailemani Rosa Meriläinen sanoo aina, että missä tahansa tilaisuudessa kannattaa mennä istumaan eteen ja keskelle, jos haluaa jäädä puhujan mieleen. Aloin toteuttaa ohjetta jo opiskellessani Tampereen Ammattikorkeakoulussa ja se on osoittautunut kultaakin kalliimmaksi. Edessä istumisen lisäksi olen opetellut kysymään jokaisessa tilaisuudessa puhujalta tai esiintyjältä kysymyksen tai pari. Nykyään olen kysymisessä jo niin harjaantunut, että olen saanut useita puhujapyyntöjä ja työtarjouksia kysymysteni ansiosta.
Toinen uraani positiivisesti vaikuttanut yksinkertainen asia on palautteen antaminen ja mielipiteen selkeä esittäminen. Ensin päädyin tuottamaan Popedan kiertueita, sitten tuottamaan Musiikki&Mediaa, sen jälkeen töihin PING Helsinkiin ja lopulta tekemään Suomen Tubeconin strategista suunnittelua. Kaikkia näitä työtarjouksia on yhdistänyt se, että mielipiteeni ja palautteeni on koettu arvokkaaksi. Vastaan palautekyselyihin aina kahdesta syystä. Ensinnäkin tapahtumatuottajana tiedän, miten arvokasta palaute on tulevia tilaisuuksia suunnitellessa ja toisekseen rakentava, perusteltu ja kehittävä palaute on loistava keino jäädä palautteen lukijan mieleen. Se on myös erinomainen käyntikortti ja tulee huomattavasti halvemmaksi kuin massiivinen somekampanja oman työnhaun yhteydessä.
4. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kun minua pyydettiin Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjan yhdeksi kirjoittajaksi, vastasin ensimmäisenä ei. Yön yli nukuttuani muutin mieleni ja lupauduin mukaan, vaikka ajankäytöllisesti tai taloudellisesti se ei ollut erityisen järkevää.
Olen itse saamelainen, mutta lapsena en tiennyt ketään muita saamelaisia kuin meidän perheemme. Ei ollut kirjallisuutta, ei satuja, ei televisio-ohjelmia, ei lehtiä. Ja se oli kirjaprojektiin lähtemisen suurin motivaattorini. Halusin kertoa Suomen lapsille tarinoita saamelaisnaisista, jotka ovat omalla toiminnallaan tehneet hyvää sekä ihmisille että luonnolle. Päähenkilöikseni valikoituivatkin siksi Petra Laiti, joka on edistänyt YK:ssa kaikkien maailman alkuperäiskansojen oikeuksia ja Pauliina Feodoroff, joka tekee erittäin tärkeää luonnonsuojelutyötä Näätämöjoella.
Pauliinan ja Petran lisäksi kirjassa on 58 muunkin naisen tarinat. Osa heistä on suupaltteja rohkelikkoja, osa syrjäänvetäytyviä ajattelijoita. Se ei ole sattumaa, vaan huolellisesti valittu näkökulma sankaruuteen. Sankaruus ei ole aina vain omien rajojen ylittämistä vaan joskus se on myös yhteisen hyvän edistämistä oman etunsa sijaan.
5. Valitse taistelusi
Olen 30-vuotias ja ehtinyt kirjoittaa jo vaikka mitä. On paljon sellaista, mikä ei mahdu tähän tekstiin ja paljon sellaista, mitä en itse edes muista. Kaikkea kirjoittamistani yhdistää kuitenkin intohimo. Jos haluaa vaikuttaa ja saada aikaan muutoksen, on pakko itse innostua asiastaan. Innostus nimittäin tarttuu ja saa asioita tapahtumaan.
Miten sen intohimonsa kohteen sitten löytää? Helposti. Mikä on se asia, josta puhut ystäviesi, perheesi tai kummitätisi kanssa? Mistä asiasta voisit kertoa loputtomiin tai mistä et saa tarpeeksesi? Minun intohimoni on yhdenvertaisuuden edistäminen ja sen varjolla minut saa ylipuhuttua lähes mihin tahansa. Mikä sinun on?
Eikä se ole mikään katastrofi, vaikka et keksisikään intohimosi kohdetta. Kaikkien ei tarvitse vaikuttaa, voit myös valtuuttaa jonkun vaikuttamaan puolestasi. Se käy helposti vaikkapa vaaleissa äänestämällä. Kuntapolitiikka ei ollut oma intohimoni kohde, mutta on paljon ihmisiä joille se on. Silloin minun tehtäväni on varmistaa, että kaupunginvaltuustossa minua edustaa paras mahdollinen henkilö.
Emmi Nuorgam
Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja viestinnän asiantuntija, joka pukeutuu hassuihin hattuihin ja hulmuaviin helmoihin.