Sankaruuden perusta on hyvyydessä ja rohkeudessa

Sankari on yksi vanhimpia ja keskeisimpiä arkkityyppejä. Antiikin näytelmissä sankari on yleensä jalo ja hyvää tarkoittava hahmo, jolta vaaditaan rohkeutta, päättäväisyyttä ja jopa hurjapäisyyttä selvitäkseen elämän ja kohtalon tuomista haasteista.

Erilaiset aikakaudet ovat luoneet tarpeen erilaisille sankaritarinoille ja hahmoille. Eri arkoina tarvitaan ja arvostetaan erilaisia ominaisuuksia. Joskus on mielenkiintoista pohtia, kuka on minun sankarini ja miten voisin itse olla sankari.

Kakkosluokkalaiset pohtivat sankaruutta lyhyissä kirjoitelmissaan. Tekstit tuotettiin nopeina kirjoitusharjoituksina. Alla on kahden opiskelijan ajatuksia sankareista.

On olemassa monenlaista sankaruutta. Tavallinen ihminen voi tehdä sankarillisen työn
esimerkiksi pelastamalla rannalla pienen lapsen hukkumiselta tai auttamalla kaatunutta ikäihmistä. Toisenlaista sankaruutta taas on valita ammatti, jossa tehdään sankarillisia töitä päivittäin. Esimerkiksi poliisit ja palomiehet pelastavat ja suojelevat ihmisiä vaaroilta. Kaikki sankaruus on yhtä tärkeää ja arvostettavaa, vaikka jotkin sankariteot ja sankarit ovat kiehtovampia kuin toiset.

Elokuvissa ja kirjoissa sankareilla on yleensä erikoisvoimia, jolloin heitä aletaan kutsumaan supersankareiksi. Erikoisvoimat voivat olla esimerkiksi nopeus, lentokyky ja yltiöpäinen vahvuus. Elokuvissa supersankarit saavat voimansa jo syntyessään tai vähän vanhempana, jonkun tapahtuman myötä, jonka jälkeen he aina ajautuvat pelastamaan oman kaupunkinsa tai maapallon joltakin suurelta uhalta. Tarinat ovatkin erittäin viihdyttäviä ja antavat kiehtovan kuvan sankareista.

Oikeassa maailmassa lähimmäksi supersankareita pääsevät mielestäni sotasankarit, josta hyvä esimerkki on suomalainen Simo Häyhä, joka toimi talvisodassa tarkka-ampujana Suomen puolustusvoimissa. Häyhä on hyvä esimerkki siitä, miten sankariksi ei synnytä vaan sankariksi tullaan omien tekojen ja mielen lujuuden avulla.

Itse ihailen sankareissa vaatimattomuuden piirrettä ja sitä, että he eivät tarvitse yhtään erikoista huomiota teoilleen ja yleensä kieltäytyvät jopa palkkiosta eivätkä muutenkaan vaadi suurempaa huomiota teoilleen. Se on osoitus hyvästä sekä urheasta sydämestä ja siitä, että teot tehdään muiden takia eikä oman hyödyn saavuttamiseksi.   (sis. viittaus Simo Häyhästä kertovaan tekstiin Otavan tehtäväkirja 4./sotaveteraanit.fi 20.2.2018)

Joskus sankari on hän, joka tekee kaverille lettuja. 

Mitä on sankaruus? Mitä siihen vaaditaan? Tarvitaanko sankaruuteen yliluonnollinen teko tai maan puolustamista sodassa? Ne ovat sankaruutta, mutta mielestäni sankaruus voi olla myös paljon muuta. Sankariteot voivat olla myös arkipäiväisiä tekoja jotain toista henkilöä kohtaan. Kaikilla on oma sankari, joka tekee sankaritekoja. Joillekin nämä teot voivat olla erikoisia ja ainutlaatuisia ja joillekin yksinkertaisia arkipäiväisiä tekoja.

Jo pienenä olin hyvin päämäärätietoinen tyttö. Harjoittelin ja treenasin ala-asteikäisenä todella paljon, eivätkä vanhemmat pystyneet viemään minua aina treeneihin. Rakastin, kun sain kulkea yksin harjoituksiin, koska “isot tytöt” tulivat aina yksin itse treeneihin. Halusin näyttää heille, että minäkin osaan kulkea yksin paikasta toiseen.

Aurinkoisena kesäpäivänä odotin bussia vilkkaassa kaupungissa. Olin innoissani, kun minuun luotettiin ja sain kulkea yksin. Ilo muuttui peloksi, kun tuntematon ihminen alkoi puhua minulle sekavia ja tuli lähemmäksi. Tilanteen pelasti vieras nuori mies, joka otti minua kädestä kiinni ja alkoi juttelemaan minulle normaalisti niin kuin tuntisin hänet. Outo sekava mies lähti pois ja pääsin bussiin turvallisesti. Tämä nuori mies oli minun sankarini. En tiedä hänen nimeään tai mitään muutakaan hänestä, mutta hän oli minun sankarini ja pidän hänen tekoaan sankaritekona.

Minulle sankaruus on toisen auttamista. Vaikka toista osapuolta ei tuntisi, on silti tärkeää auttaa toista pulassa. Valitettavasti monet kävelevät ohi sellaisista tilanteista, joissa heidän apuaan tarvittaisiin. Siksi mielestäni se on sankariteko, jos joku auttaa toista hädässä, vaikka ei henkilöä tuntisikaan.