Ajankohtaista

Lotta Leinosen kolumni: Turvallinen maa, turvalliset elokuvat

21.12.2017

Tässä kolumnissa syyllistyn samaan, kuin lukemattomat muutkin puheiden pitäjät, esseiden kirjoittajat ja keskustelujen avaajat tänä vuonna: kirjoitan meille kaikille varsin tutuksi tulleesta aiheesta, Suomen satavuotisjuhlasta ja Tuntemattomasta sotilaasta.

Olen valmistautunut tähän tekstiin koko vuoden niin siivousvälinevitsien, Hesarissa julkistettujen näyttelijöiden ruotimisen, kuin Väinö Linnan alkuperäistä romaania lukemaan painostanostavien keskustelujenkin avulla. Koen siis olevani melko valmis liittymään kanssakansalaisiini, jotka tuntuvat unohtaneen kaikki muut maailman inspiraation aiheet.

Viimeksi rupattelin Tuntemattomasta viime viikolla sen juuri nähneiden vanhempieni kanssa. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että elokuvallisena nautintona kyseessä on hieno teos. Taistelutanner on kuvakulmien, äänien ja upeiden näyttelysuoritusten kautta tuotu aivan katsojan eteen. Sekä sotilaiden pelko, että taistelutahto tarttuu katsojaan. Kyyneleet kirposivat silmiini niin ”Hakkaa päälle pohjanpoika” -repliikin kuullessani kuin kuolleen sotilaan silmin kuvattua rauhaisaa taivasta taistelutantereen yllä tuijottaessani. Aku Louhimies onnistui paremmin, kuin osasin odottaa. Sitä en voi kiistää.

Äitini ja minun puhuessa kaikista niistä jatkosodan kokeneista isistä ja esi-isistä, joita elokuva sai meidät muistelemaan, toi isäni keskusteluun kuitenkin varsin mielenkiintoisen kannan. Hän kertoi pommien ja silmien poksahdellessa muistelleensa kaikkia niitä, jotka jossain päin maailmaa kokevat samaa juuri nyt.

Isäni heittämä lause keräsi tietenkin kaikki pisteet elokuvapiirimme valveutuneimpana ja filosofisimpana jäsenenä. Se toi mielestäni esiin myös hyvin näkemyksen, johon voisimme ehkä Suomessa keskittyä enemmän. Älkää käsittäkö väärin. Kunnioitan kyllä sotaveteraaneja kaikesta sydämestäni ja herkistyn aina hieman Veteraanin iltahuudon kuullessani. Niin kuitenkin tekevät melkein kaikki muutkin suomalaiset.

Mielestä Suomen juhlavuotena oltaisi voitu ottaa huomioon ne, jotka eivät kunnioitusta, muistamista ja rakkautta jo valmiiksi saa. Tunnemme jo myötätuntoa jatkosodassa taistelleita sotapoikia kohtaan. Ehkä olisi aika levittää sitä laajemmallekin. Pakolaiset, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat ovat ensimmäinen tämän päivän sodista kärsivä ryhmä, joka usein jää myötätuntoa paitsi. En kuitenkaan tarkoita vain heitä, tai puhu kirjaimellisesti vain sodista.

Tarkoitan kaikkia niitä ihmisryhmiä, jotka ovat Suomessa enemmän muistamisen ja kunnioittamisen tarpeessa, kuin Tuntemattoman sotilaan kuvaamat valkoiset heteromiehet – eli oikeastaan ihan kaikkia muita. Valkoinen heteromies on saanut hierarkian korkeimman aseman niin kotimaisessa elokuvateollisuudessa kuin politiikassa ja työelämässäkin. Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Tom of Finland oli mielestäni jo oikeanlainen harppaus eteenpäin tuodessaan esiin alemmassa asemassa kautta historian olleen seksuaalivähemmistöjen ryhmän. Seuraavaksi voisimme mielestäni panostaa elokuvaan vaikkapa Minna Canthista ja naisten oikeuksien ajamisesta, maamme upean ja epähuomiossa hyvää vauhtia tuhoutuvan luonnon kunnioittamisesta, evakkoelämästä, romanikulttuurista, tai saamelaisista.

Tuntemattoman sotilaan kolmas filmatisointi joka itsenäisyyspäivä näytettävien aiempien versioiden ja menestyskirjan jälkeen on ehkä turvallisin hanke ikinä. Vaikka turvallisuus on jotain, mitä maassamme kaikkein eniten arvostan, voisi elokuvateollisuus mielestäni päästää siitä hiukan irti.

Lotta Leinonen