In English Auf Deutsch

Valovuosi

Ylöjärven lukion blogi

Kolhuitta 30 000 kilometriä

 

Asenteet ja ennakkoluulot mopoautoilijoita kohtaan ovat älyttömiä, niin kuin kaikki yleistäminen on aina. Tiedän vastuuttomia ja ajattelemattomia mopoautonkuljettajia, mutta tiedän myös kasapäin vastuuttomia ja ajattelemattomia autonkuljettajia. Ne mopoautovihaiset autonkuljettajat, jotka toiminnallaan aiheuttavat liikenteessä vaaratilanteita, taantuvat itse samalle tasolle vihaamiensa teinikuskien kanssa.

Omakohtaista kokemusta mopoautovihasta löytyy runsaasti: Vilkutan hyvissä ajoin oikealle ja varmistan, että vastaantulija, joka on kääntymässä omaan vasempaansa eli kanssani samaan suuntaan, huomaa minut. Auto pysähtyy liikennesääntöjen mukaisesti minun etuajo-oikeuteni takia odottamaan. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, kunnes autoilija huomaa ajoneuvoni olevan mopoauto. Olen jo kääntymässä, kun joudun polkaisemaan jarrut lukkoon kyseisen auton viuhahtaessa mopoautoni nokkaa hipoen eteeni risteysalueella. Täpärästä tilanteesta tuohtuneena vilautan kuljettajalle muutaman kerran pitkiä valoja. Tästä autoilija suuttuu ja polkaisee keskellä tietä ns. liinat kiinni. Mies puskee autostaan raivokkaasti ulos ja syöksyy uhkaavasti kohti mopoautoani.

Entisenä mopoautoilijana oli hämmentävää siirtyä auton rattiin: Autoilijat ajavat oikeasti liikennesääntöjen mukaan kohdatessaan minut liikenteessä. Enää ei katsota kaukaa, että edessä menee keltaisella kolmiolla varustettu mopoauto ja tehdä keltaisella keskiviivalla vaarallisia ohituksia. Enää tuulilasiini ei kaupan pihassa syljetä! Kärkikolmiollakin tuntuu olevan aivan uusi teho liikenteessä.  Suurin ilon ja onnen aihe oli ylöjärveläisenä kanssaliikkujien toiminta liikenneympyröissä: autoilijat eivät kiilaa ympyrässä ajaessani eteeni aiheuttaen vaaratilanteita.

Meillä oli kotona selvät sävelet mopoautoaikoinani siitä, missä mopoautolla saa ajaa ja missä ei. En kertaakaan päiväsaikaan ajanut esimerkiksi Ylöjärveltä Tampereelle Vaasantietä. Aina kun lähdin pidemmän matkan päähän, mietimme isän kanssa yhdessä reitin, jota ajaessa voisi välttää suuremmat tiet ja jonojen aiheuttamisen.

Äitini oli maininnut työpaikallaan meidän perheen tavasta mopoautoilla ja hänen kollegansa oli naljaillut: ”No varmasti teillä tyttö ajaa niitä reittejä, mitä on sovittu, kun vanhempien silmä välttää.” Koin tämän kommentin inhottavaksi ja asiattomaksi, sillä itse olen aina tajunnut, kuinka turvaton mopoauto on ja kuinka olisi silkkaa itsemurhahakuisuutta mennä murokulholla rekkojen sekaan. Varsinkin, kun hyvä ystävä menehtyi mopoautoon avohoitopotilaan ajettua tahallaan ystäväni mopoautoa päin suuremmalla tiellä. Onnekseni me suoriuduimme punaisen mopoautoni kanssa kolmesta vuodesta ja yli 30 000 kilometristä täysin kolhuitta, sekä minä että mopoautoni.

Oma tavoitteeni vastuullisena autoilijana on muistaa, että mopoauto on paljon turvattomampi kuin se kärry, mikä itselläni on takapuolen alla, ja jokaisessa mopoautossa on nuori ja kokematon kuljettaja, jolla saattaa olla liian suuria oletuksia omasta ajostaan. Vaikka kuinka ajattelematon ja tympeä kuski yhdessä mopoautossa olisi, se ei tarkoita, että jokaisessa Suomen mopoautossa istuisi samanlainen. Jotakuta saattaa suvaitsevaisuuteni mopoautoja kohtaan ärsyttää, mutta silloin on mielestäni tärkeä kysyä itseltään: miksi? Voisiko kyseessä olla kateus siitä, kun ei itsellä nuorena ollut kätevää, pientä menopeliä, jossa on tuulelta ja sateelta suojassa?

Annu Mattila, abi